Fiiliksiä

Bonjour!

Vaihtoon lähteminen on ollut aina yks mun life goaleista ja oon halunnut vaihtoon siitä lähtien, kun aloin joskus seiska-kasiluokalla lukemaan jenkkivaihtareiden blogeja. En olisi silloin ehkä ajatellut, että nyt about 4-5 vuotta myöhemmin kirjoittaisin omaa vaihtariblogia mun kotona Ranskassa. Kai sitä pitää olla vähän hullu, että pakkaa kamat vuodeksi ja lähtee yksin vieraaseen maahan ja kulttuuriin. Kaiken tän onnistuminen on niin paljon itsestä kiinni. Oon ollut täällä 45 päivää ja vieläkin koen joka päivä ihmeellisiä ahaa-elämyksiä, että jumankekka oon täällä Ranskassa, kommunikoin ranskaksi, heitän läppää ranskaksi, käyn ranskalaista lyseota ranskaksi, avaan joka aamu mun ranskalaiset ikkunaluukut ja huuhtelen suihkussa shampoon ranskalaisella vesijohtovedellä (miks täällä on niin huono vedenpaine?).

Täällä oon huomannut ittestäni sellaisia piirteitä mitä en edes tiennyt, et on olemassa. Mieliala heittelee ihan laidasta laitaan ja välillä on ihan sekasin, kun aivot käy niin ylikierroksilla.

Täällä on ihan normaalia, että käyn läpi koko tunneskaalan läpi yhden matikan tunnin aikana. Täällä on ihan normaalia, että aamupäivällä oon valmis luovuttamaan ja pohdin kuinka nopeasti saisin varattua lentolipun Suomeen. Täällä on myös ihan normaalia, että saman päivän aikana iltapäivällä nauran mun kavereiden jutuille ja oon niin kiitollinen, että en oo enää se "uusi oppilas", vaan oon osa porukkaa ja luokkaa 605. Aamupäivällä snäppään toiselle suomivaihtarille ja avaudun, kun ärsyttää, että ranska ei suju. Iltapäivällä host isoäiti kehuu, että oon kehittynyt tosi paljon ranskan kielen kanssa. Yhtenä päivänä ärsyttää, kun hist-geon opettaja laittaa mun kokeen palautteeseen, että mun pitäisi tehdä sitä ja tätä ja tota. Kuinka paljon hän multa oikeen vaatii?! Sama opettaja on kuitenkin se, kenen tunneista tykkään ehkä eniten ja joka ei anna tuntien jäädä tylsiksi, vaan pitää oppilaat keskittyneenä omalaatuisella persoonallaan ja oudoilla jutuillaan. Välillä ärsyttää, kun nuorempi pikkusisko aiheuttaa turhaa draamaa kiukuttelemalla. Kyseessä on kuitenkin sama tyttö, joka saa mut joka päivä nauramaan ja joka pitää mua hänen toisena isosiskona. Ärsyttää, kun en saa ilmaistua itteäni ja jätän jotain sanomatta, kun en vaan yksinkertaisesti tiedä mitä sanoa. Nykyään mulla on yhä useammin ongelmia puhua suomea tai englantia, kun ranska on ottanut niin yliotteen sekä mielessä, että käytännössä, mikä on hyvä. 

Niinkun oon pari kertaa maininnut, niin mulle eka viikko oli varmaan kaikista vaikein. Sen jälkeen koti-ikävä on oikeestaan hävinnyt melkeen kokonaan. En ala ikävöimään kotia jos ajattelen koti-ikävää. Se tulee välillä silleen aaltomaisesti just sillon kun sitä vähitellen oottaa. Yleensä se menee ohi yhtä nopeasti kun se on tullutkin, että en mä oo onneksi jäänyt siihen ikävään mitenkään vellomaan. Yleensä sille hetkelliselle ahdistukselle pitää vaan antaa oma aikansa, hengittää syvään ja rauhoittuu, niin kyllä se siitä. Oon myös huomannut, että mua ei enää kiinnosta niin paljon suomijutut. Oon aika hyvin pidättäytynyt liiallisesta kontaktoimisesta Suomeen ja koen, että se ei oo mulle välttämättä se kaikista hidastavin tekijä tänne sopeutumiselle. Mietin kyllä, että voisiko mulla mennä täällä vielä paremmin jos vähentäisin vielä enemmän yhteydenpitoa. Sorge kaverit ja sukulaiset ja tutut, mutta mulla on elämä nyt täällä ja haluisin antaa ittestäni kaiken tänne, koska musta tuntuu, että elän sillee puolitäysii täällä, jos annan aikaa paljon suomijuttujen seuraamiselle. En mä kadu mitään, mitä mä oon täällä tehnyt, mutta en voi olla miettimättä, et miten asiat vois olla jos oisin täällä tehnyt jotai erilailla tai jättänyt jotain tekemättä. Ja ei en oo mokannut mitenkään pahasti, vaan sellaisia perusjuttuja mille voin jo nyt nauraa tai sit vaan yritän unohtaa ne heh. Yks tärkeimmistä asioista mitä yritän täällä oppia on se et eläis hetkessä. Oon aina ollut kova stressaamaan ja miettimään asioita tosi paljon. Muistan kun istuttiin meijän ekana päivänä bussissa matkalla Pariisin lentokentältä Bapaumeen, sanoin silloin Katariinalle, että stressaan jo kotiinpaluuta. Ja joo se oli meijän eka päivä Ranskassa. Täällä pitää hirveästi tsempata ja ottaa jokaisesta hetkestä kaikki irti. Yritän niin paljon saada itelläni tota hetkessä elämistä onnistumaan, koska uskon et nauttisin elämästä paljon enemmän silleen, jos en koko ajan kelais liikaa asioita. Emmä sano, et mulla ois asiat täällä huonosti, ei todellakaan. Nautin jokaisesta päivästä täällä ja joka päivä tuntuu enemmän, et kuulun tänne. 

"Every day may not be good but there is something good in every day" 

toi on niin mun joku mantra, koska musta tuntuu just tolta.

Suurimman osan ajasta oon tosi iloinen ja onnellinen täällä. On ihana kuulla, kun host äiti sanoo illallispöydässä, että hän on iloinen siitä, että oon ollut viime aikoina niin onnellinen, voin kertoa, että mäkin oon siitä tosi iloinen. Elämä on liian lyhyt liialle masistellulle ja synkistelylle. Ei kukaan jaksa joka päivä olla hymy korvissa  ja energinen kuin joku duracell-pupu, mutta mä oon ite valinnut, että oon täällä, joten mä aijon ite tehdä tästä vuodesta ihan huippu hyvän tai ainakin ikimuistoisen.

"Jos sul on sellanen olo et

Haluisit vaan maailman ääriin et

Lymyilemään

Tehtävä suoritettu

Kun saan sut hymyilemään"

Mulle kuuluu siis tosi hyvää yleisesti, mut mä halusin vaan kertoa tänkin puolen tästä mun elämästä täällä. Enkä haluu mitenkään säikäyttää niitä ketä lukee tätä, että katuisin tänne lähtemistä. Tulee paha olo pelkästään siitä, kun miettii miten paljon katuisin jos en olisi lähtenyt. 

Facetimesin ekaa kertaa perheen kanssa tänään, oli kyllä ihana puhua suomea ja ilmasta ittensä niin vapaasti! Mulla FaceTime ei aiheuttanut ikävää, päin vastoin musta oli ihana nähdä tutut kasvot ja tuttu koti. Hetken tuntu et oisin ollut kotona, mutta puhelun jälkeen oon silti kotona, mun kotona täällä Ranskassa. Tuntuu niin hyvältä sanoa, että on kaksi kotia. Se ei ollu mulle mikään itsestäänselvyys alussa. Mut nyt en voisi olla tyytyväisempi mun hostperheeseen. 

Tätä maisemaa mulla on ikävä...

Mutta joo näihin kuviin näihin tunnelmiin hyvää viikonlopun jatkoa (ja huikeet syyslomaa Suomeen!!)

Bisous

-Anniina