Perjantai 13.

Perjantai-ilta. Oon just menossa nukkumaan, kun kännykkä värisee Facebook ilmoituksesta. Saksalaistyttö kysyy vaihtariryhmässä onko kaikilla Pariisin regionin vaihtareilla kaikki hyvin. Ihmettelen. Totta kai? Alan kuitenkin googlaamaan kaikkia tietämäni  ranskalaisia uutiskanavia. "Terrorismi" "panttivankitilanne" "kymmeniä kuolleita". Sydän jättää pari lyöntiä välistä. Ei taas, ei nyt, ei. Alan miettiä kaikkia mun vaihtarituttuja, keiden tiedän olevan Pariisissa. Tammikuun Charlie Hebdo iskujen aikaan olin kotona Suomessa, siellä lintukodossa ahdisti ja pelotti maailman julmuus. Nyt uhriluku on moninkertainen ja minä olen 150km päästä tästä kaikesta. Pelotŧaako? Kyllä. 

Lauantai-aamu. Avaan taas uutiset. Yli 120 kuollutta ja arviolta 200-300 haavoittunutta joista 80 kriittisessä tilassa. Ahdistaa taas. Pala kurkussa kasvaa ja yritän kerätä itseäni aamupalalle. Host-äiti ei kysy olenko nukkunut hyvin, koska hän näkee, että en ole. Radio on päällä ja kaaoksen voi kuulla. Mun regionin aluevastaava on soittanut mun hosteille ja kertonut, että uhrien joukossa ei ole ketään Yfun vaihtaria. Yksi poika oli ollut stade de francella futismatsissa, mutta hänkin on ok. Samalla hän oli kysynyt miten mä voin ja ajattelen tästä tilanteesta. Maailma ei voi hyvin. Skypetän perheen kanssa ja jutellaan kuulumisten lisäksi tietysti tapahtuneesta. Läheisten tyyneys saa mutkin rauhoittumaan vähän enemmän. Iltapäivällä lähden kaupungille. Ihmiset tekee ostoksia ja juo espressojaan, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. En tiedä mistä he keskustelevat, mutta päivän ykkös puheenaihetta ei ole vaikea arvata. Pääostoskadulla vastaan tulee poliiseja aseiden kanssa. Tulee turvallinen olo. 

Etsin siskolle synttärilahjaa veljen kanssa. Tulee hyvä mieli, jutellaan niitä näitä ja nauran veljen vitseille. 

Hän kysyy mitä haluan joululahjaksi. Vastaan, että en tarvitse mitään. Se, että saan olla täällä vuoden on mulle tarpeeksi iso lahja. Pelataan lautapelejä ja nauretaan lisää. Lähdetään messuun. Ekaa kertaa katolilaisessa messussa. En tiedä miten päin olla, ihmiset katsoo kummasti, kun en tee samoja eleitä ja käsimerkkejä kuin muut. En ole erityisen uskovainen, mutta riparin käyneenä ja isosena olleena koen, että ei kirkko ainakaan paha paikka ole. Lausun uskontunnustuksen suomeksi. Pappi saarnaa ja pyytää  jumalan siunausta kaikille Pariisin uhreille, omaisille ja koko Ranskan kansalaisille. Kyyneleet pyrkii silmiin, mutta en ole ainoa. Sisko puristaa mun kättä ja hymyilee rohkaisevasti. Kaiken surun keskellä tulee mieleen omat läheiset Suomessa, mulla on ikävä. Tuntuu hyvältä saada monta viestiä, että oonko okei ja mikä siellä Ranskassa on meininki. Tuntuu, että välitetään. 

Eiffel-tornin valot sammutetaan, melkein kuin näkisi oman äidin tai isän itkemässä. Niin suuri ja symbolinen maamerkki antautuu. Pariisi valojen kaupunki on tänä iltana pimeä. 

"Pray for Paris" 

Rukoilin oikeasti