Moikka!
Yritän nyt kuluttaa tätä himopitkää junamatkaa, joten mulla on kerrankin aikaa keskittyä blogiin. Mulla tuli 26.4 täyteen 8kk Ranskassa. Nyt jäljellä enää reilu kuukausi. Minne tää aika oikeen meni? Mulle vaihdon ekat viikot kulu ihan etanavauhtia. Nyt kun elämä rullaa ja osaa ranskaa ja on kavereita niin tuntuu et viikot vaan valuu käsistä. Ahdistaa. Kun olin lähdössä suomesta ahdisti ihan sikana, mut ei samalla tavalla. Kun lähdin suomesta, tiesin et 10kk päästä nähdään. Kun mä lähden täältä, en välttämättä nää näitä ihmisiä enään koskaan, ja vaikka tiedän, et mun tie vie ennemmin tai myöhemmin takaisin Ranskaan se ei oo ikinä sama asia, kuin tää vuosi. Mun parhaat kaverit valmistuu ens vuonna lukiosta, ne lähtee omille poluilleen. Mun vaihtari-kaverit palaa omiin maihinsa. Mun host-perhe jatkaa elämäänsä ja muistaa tän vuoden (toivottavasti) vuotena jolloin suomalainen Anniina asui vuoden ajan heidän luonaan. Mun lyseon opettajat muistaa mut sinä blondina suomalaisena, joka vaelsi ihan hukassa lyseon käytävillä ja kävi lukemattomat määrät koulun toimistossa kysymässä neuvoa. He muistavat myös mut sinä suomalaisena tyttönä, joka näki vaivaa ja halusi ja sai palkinnon kovalle työlleen kiitoksien ja hyvien arvosanojen muodossa. Lähimarketin myyjä muistaa mun ulkomaalaisen aksentin ja mun epätoivoisen kanelin etsinnän kuivaliha osastolta, koska mun lausuminen oli niin kamalaa. Naapurit muistaa mut sinä suomalaisena joka asuu kadun viimeisen talon perheen luona, joka moikkaa ja hymyilee aina naapureille.
Multa kysytään joka viikko et milloin lähden suomeen, joka kerta mulle myös sanotaan, et tänne jää kyllä yhden suomalaisen Anniinan kokoinen aukko ja mua tullaan kaipaamaan. Se tuntuu sekä hyvältä, että pahalta. Kesäkuun 26. Päivän ajatteleminen aiheuttaa pahaa oloa ja palan kurkkuun. En haluu lähtee. Vaikka tää vuosi on ollut täynnä ongelmia ja alamäkeä, on pohjalta aina noustu. C'est la vie on mun lempi sanonta Ranskaksi. Elämäähän tää vaan on.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja tästä vuodesta jää kyllä tuhansia ja tuhansia muistoja loppuelämäksi. Tää ei ehkä ollut mun elämän paras vuosi, mut vaihtoon lähteminen oli kyllä mun elämän paras päätös. Vaihtovuosi ulkomailla on kyllä yksi valtava henkinen työmaa, mutta tän vuoden aikana oon kasvanut niin paljon ja ehkä jollain kierolla tavalla musta on tullut parempi ihminen. En stressaa enää asioista samalla tavalla ja osaan nauttia arjen pienistäkin iloista. Arvostan Suomea ja suomalaisia enemmän, mutta samalla tavalla tunnen Ranskan ja ranskalaiset paremmin. Jos selvii melkeen ehjänä, henkisesti ehkä vähän rikki, fyysisesti väsyneenä ja patongista nauttineena vaihtovuodesta, niin sanoisin et selvii melkeen mistä vaan. En osaa pukee sanoiksi miltä musta nyt tuntuu. Vihaan puhua omista fiiliksistä, mutta nyt ei oikeesti riitä sanat. Ranska on vaan niin Ranska ja en kadu hetkeäkään päätöstä lähteä tänne vaihtoon.
Nää viimeiset viikot aijon nauttia ihan täysillä, joten suomi kaverit, älkää pahastuko jos en vastaa viesteihin tai jos en ehdi tai halua puhua skypeä. Mun elämä on täällä niin ajallisesti rajattu, et nyt on pakko sanoo et mulle, elämä on nyt. En kestä ajatusta Suomesta tällä hetkellä. En edes muista miltä mun huone näyttää, mitkä vaatteet jäi vaatehuoneeseen ja mitkä laatikot jäi läpikäymättä. En kestä ajatusta mennä takaisin suomi kouluun, missä ruoka on ilmaista ja koulualueelta saa poistua milloin haluaa. En kestä ajatusta siitä, että pian suomi arki koittaa. Ainoa asia, mitä kaipaan on sauna ja talvi. Jep minä joka valitan kroonisesti koko talven kylmyyttä, kaipaan paksuja toppatakkeja ja kirpeetä pakkasta. Kaipaan myös omaa pikku kuntosalia, jossa kävin ja pyörää, jolla liikkuminen paikasta toiseen oli niin helppoa. Älkää nyt kelatko, ettei mulla olisi ikävä perhettä tai kavereita, mut jotenkin ei mulla oikeestaan ole. Tiedän, että teillä on kaikki hyvin ja se riittää mulle. Pian nähdään..
Yritän nyt kuluttaa tätä himopitkää junamatkaa, joten mulla on kerrankin aikaa keskittyä blogiin. Mulla tuli 26.4 täyteen 8kk Ranskassa. Nyt jäljellä enää reilu kuukausi. Minne tää aika oikeen meni? Mulle vaihdon ekat viikot kulu ihan etanavauhtia. Nyt kun elämä rullaa ja osaa ranskaa ja on kavereita niin tuntuu et viikot vaan valuu käsistä. Ahdistaa. Kun olin lähdössä suomesta ahdisti ihan sikana, mut ei samalla tavalla. Kun lähdin suomesta, tiesin et 10kk päästä nähdään. Kun mä lähden täältä, en välttämättä nää näitä ihmisiä enään koskaan, ja vaikka tiedän, et mun tie vie ennemmin tai myöhemmin takaisin Ranskaan se ei oo ikinä sama asia, kuin tää vuosi. Mun parhaat kaverit valmistuu ens vuonna lukiosta, ne lähtee omille poluilleen. Mun vaihtari-kaverit palaa omiin maihinsa. Mun host-perhe jatkaa elämäänsä ja muistaa tän vuoden (toivottavasti) vuotena jolloin suomalainen Anniina asui vuoden ajan heidän luonaan. Mun lyseon opettajat muistaa mut sinä blondina suomalaisena, joka vaelsi ihan hukassa lyseon käytävillä ja kävi lukemattomat määrät koulun toimistossa kysymässä neuvoa. He muistavat myös mut sinä suomalaisena tyttönä, joka näki vaivaa ja halusi ja sai palkinnon kovalle työlleen kiitoksien ja hyvien arvosanojen muodossa. Lähimarketin myyjä muistaa mun ulkomaalaisen aksentin ja mun epätoivoisen kanelin etsinnän kuivaliha osastolta, koska mun lausuminen oli niin kamalaa. Naapurit muistaa mut sinä suomalaisena joka asuu kadun viimeisen talon perheen luona, joka moikkaa ja hymyilee aina naapureille.
Multa kysytään joka viikko et milloin lähden suomeen, joka kerta mulle myös sanotaan, et tänne jää kyllä yhden suomalaisen Anniinan kokoinen aukko ja mua tullaan kaipaamaan. Se tuntuu sekä hyvältä, että pahalta. Kesäkuun 26. Päivän ajatteleminen aiheuttaa pahaa oloa ja palan kurkkuun. En haluu lähtee. Vaikka tää vuosi on ollut täynnä ongelmia ja alamäkeä, on pohjalta aina noustu. C'est la vie on mun lempi sanonta Ranskaksi. Elämäähän tää vaan on.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja tästä vuodesta jää kyllä tuhansia ja tuhansia muistoja loppuelämäksi. Tää ei ehkä ollut mun elämän paras vuosi, mut vaihtoon lähteminen oli kyllä mun elämän paras päätös. Vaihtovuosi ulkomailla on kyllä yksi valtava henkinen työmaa, mutta tän vuoden aikana oon kasvanut niin paljon ja ehkä jollain kierolla tavalla musta on tullut parempi ihminen. En stressaa enää asioista samalla tavalla ja osaan nauttia arjen pienistäkin iloista. Arvostan Suomea ja suomalaisia enemmän, mutta samalla tavalla tunnen Ranskan ja ranskalaiset paremmin. Jos selvii melkeen ehjänä, henkisesti ehkä vähän rikki, fyysisesti väsyneenä ja patongista nauttineena vaihtovuodesta, niin sanoisin et selvii melkeen mistä vaan. En osaa pukee sanoiksi miltä musta nyt tuntuu. Vihaan puhua omista fiiliksistä, mutta nyt ei oikeesti riitä sanat. Ranska on vaan niin Ranska ja en kadu hetkeäkään päätöstä lähteä tänne vaihtoon.
Nää viimeiset viikot aijon nauttia ihan täysillä, joten suomi kaverit, älkää pahastuko jos en vastaa viesteihin tai jos en ehdi tai halua puhua skypeä. Mun elämä on täällä niin ajallisesti rajattu, et nyt on pakko sanoo et mulle, elämä on nyt. En kestä ajatusta Suomesta tällä hetkellä. En edes muista miltä mun huone näyttää, mitkä vaatteet jäi vaatehuoneeseen ja mitkä laatikot jäi läpikäymättä. En kestä ajatusta mennä takaisin suomi kouluun, missä ruoka on ilmaista ja koulualueelta saa poistua milloin haluaa. En kestä ajatusta siitä, että pian suomi arki koittaa. Ainoa asia, mitä kaipaan on sauna ja talvi. Jep minä joka valitan kroonisesti koko talven kylmyyttä, kaipaan paksuja toppatakkeja ja kirpeetä pakkasta. Kaipaan myös omaa pikku kuntosalia, jossa kävin ja pyörää, jolla liikkuminen paikasta toiseen oli niin helppoa. Älkää nyt kelatko, ettei mulla olisi ikävä perhettä tai kavereita, mut jotenkin ei mulla oikeestaan ole. Tiedän, että teillä on kaikki hyvin ja se riittää mulle. Pian nähdään..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti